1. My very own Hell (osa 1)

Olen elämäni aikana nähnyt monia pelottavia paikkoja.

Kolme vuotta sitten seurasin vanhempiani Venäjälle. Vietimme pari viikkoa Neuvostoliiton aikaisessa autiokirkossa lähellä Moskovaa. Kylmän sodan alusta asti tyhjillään seisonut rakennus saisi kenen tahansa veret seisahtumaan. Pyhimykset tuijottivat graffitien täyttämistä ikoneista tuomitsevasti jokaista, joka uskalsi häiritä niiden lepoa. Krusifiksin katkennut pää oli kierinyt lattialle. Se itki kristallisia kyyneleitä rikottujen ikkunoiden pirstaleet ympärillään. Alttarin edustalle oli muodostunut valtava vesilätäkkö alas romahtaneen katon jätettyä salin luonnon armoille. Samalla kattoparrut olivat vieneet lattian mukanaan rakennuksen alla sijaitseviin kryptiin. Näin syntynyt jättimäinen aukko näytti oviaukolta suoraan Helvettiin. 

Vähempikin saisi ihmisen katumaan kaikkia syntejään ja lausumaan hädissään pari Isä meidän -rukousta.

Kaksi vuotta sitten vietimme melkein kuukauden Pohjois-Intiassa sijaitsevassa autiokaupungissa. Tuhat vuotta aikaisemmin se oli ollut kukoistava hindukulttuurin keskus. Nyt kukaan ei enää edes muista sen olemassaoloa. Viidakosta on tullut kaupungin uusi valtias. Muistan, kuinka valtavat puut kasvoivat rakennusten sisältä. Niiden oksat kurkottivat ikkunoista ja kattojen rei’istä Intian paahtavaa aurinkoa kohden. Villieläimet olivat vallanneet kadut, joilla kukaan täysijärkinen ihminen ei ollut kävellyt satoihin vuosiin. Varomaton askel saattoi koitua hetkessä kohtaloksi. Olin melkein astunut myrkyllisen najan, intialaisen kobran, päälle. Jos se ei olisi ollut niin laiska syötyään juuri päivällistä, en välttämättä enää seisoisi tässä.

Eikä käärme edes ollut kaikista kaupungin asukkaista vaarallisin.

Vuosi sitten asuimme puolitoista viikkoa japanilaisessa shintotemppelissä. Itse rakennus oli vierailemiemme paikkojen mittapuulla poikkeuksellisen hyväkuntoinen. Se oli ollut hylättynä vasta 2010-luvun alusta lähtien. Sen kaikki seinät olivat edelleen pystyssä ja jopa kameille omistetut alttarit pysyneet lähes moitteettomassa järjestyksessä. Verrattuna moniin muihin paikkoihin, joissa olen elämäni aikana yöpynyt, temppeli oli lähes kotoisa. 

Jos ei ota huomioon sitä, että Fukushiman ydinvoimalan rauniot olivat vain kiven heiton päässä temppelistä. Pystyn vain arvailemaan, mitä radioaktiivinen ilma on tehnyt soluilleni. 

Suoraan sanottuna tähänastinen elämäni on ollut melko epätavallinen. Vanhempieni erikoisen ammatin takia saatamme yhtenä päivänä olla detroitilaisessa autotehtaassa, jonka loistokkaasta menneisyydestä kertovat enää vain hylättyjen autojen metalliset rungot, ja seuraavana päivänä lentää kohti saksalaista linnaa, josta on jäljellä pelkät luurankomaiset seinät. En edes muista, kuinka monta autiokaupunkia, rauniotaloa, hylättyä kirkkoa, hotellia, tehdasta ja jopa teemapuistoa olen nähnyt vaatimattoman 14 elinvuoteni aikana.

Joten kyllä, olen nähnyt elämäni aikana paljon pelottavia paikkoja. Voin silti rehellisesti sanoa, ettei mikään ole koskaan pelottanut minua yhtä pahasti kuin edessäni nyt seisova hirviömäinen rakennelma. Sen kymmenet ikkunat tuijottavat minua arvostelevasti kuin jonkinlaisen yliluonnollisen olennon kaiken näkevät silmät. Sen sivuilla kulkevat katokset kurkottavat minua kohden jättimäisten käsivarsien tavoin ja valtavat ovet vain odottavat mahdollisuutta ahmia minut sisuksiinsa. Pystyn suorastaan aistimaan rakennuksesta huokuvan paheksunnan ja ankaran kriittisyyden. 

Rakennuksen tuomitsevan katseen edessä en ole autiotalojen torakkaa kummempi olento.

Suoniini virtaava adrenaliini saa kehoni tärisemään ja hien kohoamaan otsalle. Hengitykseni kuulostaa poikkeuksellisen äänekkäältä jopa omissa korvissani. Olisin hyvinkin voinut saada elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen, ellei polkupyörän kellon kovaääninen kilinä ja asfalttiin hankautuvan kumin ääni olisi varastaneet huomiotani. 

Kompuroin hädissäni ojaan väistäessäni pyörillä liikkuvaa poikajoukkoa, joka on vähällä ajaa ylitseni. 

Sydämeni pamppailee kiivaasti rinnassa ymmärtäessäni, kuinka lähellä törmäys on ollut. Palan halusta huutaa vihaisesti poikien perään, mutta puren hampaani lähes kivuliaasti yhteen pitääkseni sanat sisälläni. Suunnitelmiini ei kuulu julkisen yhteenoton aloittamista heti ensimmäisenä päivänäni. Haluan pysyä mahdollisimman huomaamattomana ja pelata aikaa, kunnes vanhempani viimein tulevat järkiinsä ja saan palata takaisin normaaliin – tai ehkä pitäisi sanoa epänormaaliin – elämääni. 

Nielen kiukkuni ja pidän suuni visusti kiinni.

Pian ohitseni kiitää lisää pyöräilijöitä. Tajuan kellon kulkeneen huomaamattani eteenpäin. Kaikkialla näkyy nyt tuntemattomia kasvoja, kun lukemattomat nuoret ryntäävät tapaamaan ystäviään silmieni edessä. Pyyhin kämmenteni pinnalle kihonneen hien hajamielisesti hameeni silkkiseen helmaan. Katselen ympärilläni pyörivää teinijoukkoa ja kadun hetki hetkeltä enemmän, että puin aamulla päälleni Japanista ostamani silkkimekon. Sen violetti väri ja erikoinen muoto rintaa koristavine nappeineen saa minut erottumaan farkkujen ja legginsien meressä kuin liljan voikukkien keskeltä. 

Voisin kääntyä ympäri ja palata Inarin luo vaihtamaan päälleni jotain vähemmän huomiota herättävää. Seurauksena toki missaisin ensimmäisen oppitunnin. Ajatus tuntuu hyvin houkuttelevalta. Valitettavasti muut vaatteeni tuskin auttaisivat minua sulautumaan toisten nuorten joukkoon yhtään sen paremmin. Hallitsevana väriteemana on selvästi musta, harmaa ja valkoinen, joten lukuisilta matkoilta haalimani eksoottiset vaatteet pomppaisivat väkisinkin silmille. 

Sitä paitsi Inari tuskin arvostaisi oma-aloitteisuuttani.

Vedän syvään henkeä rauhoittaakseni edelleen pamppailevaa sydäntäni. Tiedän aikani olevan käymässä vähiin. Siitä huolimatta sormeni alkavat säätää repun remmejä ensin kireämmiksi ja sitten löysemmiksi. Niissä ei todellisuudessa ole mitään säädettävää, mutta tarvitsen tekosyyn pysyäkseni paikoillani. Hetken päästä sidon myös kengännauhani uudestaan ja tarkistan puhelimen olevan varmasti ladattu. Elättelen toivetta, että vanhempani tai joku tädeistäni ilmoittaisi viime hetkellä tämän kaiken olleen vain yksi iso vitsi. 

Valitettavasti puhelimeni pysyy masentavan elottomana – aivan kuten kaikkina edellisinäkin päivinä. 

Missä ihmeessä Marika ja Melissa ovat silloin, kun he olisivat voineet auttaa minua?

Lopulta en pysty keksimään yhtään lisäsyytä viivyttelyyn. Luon vielä kerran kaihoavan katseen taakseni ja liityn sitten muiden samaan suuntaan kulkevien nuorten ketjuun. Jotkut vilkuilevat minua uteliaasti. Onneksi useimmilla on liian kiire tavata kavereitaan kiinnittääkseen minuun tai erikoisiin vaatteisiini mitään huomiota. En pane tätä pahakseni. Mitä harvempi ihminen minut huomaa, sen todennäköisemmin saisin kärsiä vanhempieni keksimän rangaistuksen rauhassa. 

Vanhempani tietenkin väittävät edelleen, että kyseessä ei ole rangaistus vaan tilaisuus oppia jotain uutta. He ovat mitä ilmeisemmin menettäneet järkensä. Aivan kuten minäkin, jos joudun jäämään tänne yhtään pidemmäksi aikaa.

Suoraan sanottuna matkustaisin mieluummin talviseen Siperiaan tai kävelisin Saharan päästä päähän vain yksi juomapullo mukanani kuin olisin täällä tänään. Joten jos tämä ei ole vanhempieni mielestä rangaistus, en halua edes ajatella, mitä he keksisivät, jos aidosti tarvitsisin joskus kurinpalautuksen. 

Nämä masentavat ajatukset mielessäni liikun eteenpäin. Kehoni halki kulkee väristysten sarja, kun aurinko jää rakennuksen taakse ja päädyn kokonaan varjon puolelle. Se tuntuu kasvattavan rakennuksen pahaenteistä tunnelmaa entisestään. Tiedän ylireagoivani, mutta tällä kertaa en edes järkeilemällä onnistu rauhoittamaan itseäni.

Tältäköhän sieluista tuntuu, kun ne ovat matkalla kiirastuleen? Ajatus välähtää pikaisesti mielessäni, kun kovaääninen kellonsoitto kutsuu kaikki sisälle ja astun viimeiset minua ja rakennuksen ovea erottavat askeleet. Tuntemattomien tyttöjen ja poikien virta työntää minua eteenpäin, kun kaikki yrittävät pakkautua yhtä aikaa sisälle. Vain muutamassa sekunnissa päädyn pedon sisuksiin, keskelle muukalaisia kuhisevaa aulaa. Muutamat näköpiirissä olevat aikuiset hukkuvat eri suuntiin hajautuvan teiniparven joukkoon. Valkoiset seinät loistavat tyhjyyttään ja koko paikka tuntuu oikein huutavan järjestelmällisyyttä ja tiukkaa kuria.

Tervetuloa omaan henkilökohtaiseen helvettiini.

En yleensä ole näin dramaattinen, mutta muutto Suomeen on tehnyt minusta monin tavoin epätoivoisen. Ajatus siitä, että joutuisin elämään seuraavat neljä vuotta Arpalahden pienessä kaupungissa, herättää kaikki klaustrofobiset tunteet sisälläni. Maailma, joka oli tätä ennen minulle täysin avoinna, on yhtäkkiä kutistunut parinkymmenen tuhannen ihmisen suomalaiskaupungiksi. Suurimman osan elämästäni olen hädin tuskin edes muistanut olevani suomalainen. Silti vanhempani olettavat minun muuttuvan sellaiseksi yhdessä yössä. Mitä hittoa! 

Elimistöni kamppailee edelleen uutisen aiheuttaman shokin kourissa.

Totuuden nimissä Arpalahdessa asumisen saattaisin vielä jotenkin kestää, mutta vanhempieni päätös ilmoittaa minut Nurmen yläkouluun on viimeinen naula kuvitteelliseen arkkuuni. Frederik Chopinin hautajaismarssin pahaenteiset soinnut soivat päässäni – dun dun dadun, dun dadun dun dun dun duuuuun – kun kävelen syvemmälle jättimäisen pedon kitaan. Teinilauman puheensorina täyttää korvani kuin raivoisan ampiaisparven pörinä. Ihoni tuntuu nihkeältä ja kurkkuuni kohonnut pala ei suostu kulkeutumaan alas, vaikka kuinka yritän nieleskellä. 

Teen parhaani peitelläkseni hermostuneisuuttani. Mielessäni näen muut oppilaat valtavana piraijaparvena, joka hyökkäisi haistaessaan pienimmänkin veripisaran vedessä. Sisimpäni saattaa olla vereslihalla, mutta piraijat saisivat etsiä saaliinsa tänään ja muinakin päivinä jostain muualta. 

Miten vanhempani saattoivat tehdä tämän minulle?

Tarraudun minulle ominaiseen jääräpäisyyteen kiinni kaksin käsin ja pakotan sisimmässäni kiehuvan paniikin, raivon ja pettymyksen paksun seinän taakse. Jos aion selvitä hengissä tästä päivästä, minun on pysyttävä tyynenä. 

Ensitöikseni minun pitää löytää uusi luokkani.

Kävin Inarin – isäni siskon, aka tätini – kanssa pikaisella vierailulla rakennuksessa ennen koulun virallista alkua. Tiedän siis suunnilleen, minne minun pitäisi olla menossa. Koulun rehtorin mukaan minut on sijoitettu 8C-luokalle. Hän näytti minulle niin kutsutun pesäluokkani vierailumme yhteydessä. Nyt kun koulu on täynnä oppilaita, kaikki näyttää kuitenkin aivan erilaiselta. Jopa kuuluisa suuntavaistoni uhkaa pettää minut. 

Miten on mahdollista, että pystyn pitämään pääni kylmänä Tokion tai New Yorkin kaltaisessa miljoonakaupungissa, mutta Arpalahden ainoa yläkoulu ja sen vajaat viisisataa oppilasta, saavat minut menettämään kaiken itseluottamukseni? 

Lähden haluttomasti kiipeämään portaita ylöspäin oppilasvirran mukana. Muistaakseni pesäluokkani sijaitsee kolmannessa kerroksessa. Joukko poikia tönii toinen toisiaan leikkisästi. Yritän kiertää äänekkään porukan kaukaa, mutta saan silti kyynärpään kylkeeni ja joku astuu kaikessa häslingissä varpaitteni päälle. Puristan huuleni yhteen ja työnnyn sinnikkäästi eteenpäin, kunnes saavun viimein portaiden huipulle. 

Käännän päätäni puolelta toiselle arvuutellen, kumpaan suuntaan minun pitikään lähteä. Onneksi minun ei tarvitse asiaa sen enempää miettiä, sillä näen vasemmalla luokan, jonka oveen on kirjoitettu sana Funktio. Muistan rehtorin selittäneen, kuinka koulussa jokainen luokka on nimetty luokassa opetettavan aineen teeman mukaisesti ja oma luokanvalvojani opettaa koulussa matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. 

Epäilen vahvasti, että hienosta nimestä huolimatta, meistä kenestäkään ei ihan heti tulisi uusia Isaac Newtoneita tai Alan Turingeja. 

Äänekäs puheensorina särkee korviani, kun odottelen hieman syrjemmässä opettajan saapumista paikalle. Muutamat oppilaat luovat minuun syrjäkareisia silmäyksiä, mutta kukaan ei tule lähemmäksi tai yritä puhua minulle. Saan rauhassa tarkkailla ympäristöäni ja hikoilla kainaloni litimäriksi. Luojan kiitos mekkoni kangas ei paljasta hermoiluani koko maailmalle. Harkitsen silti kainaloitteni toppaamista salaa käsipapereilla, mutta en ikinä pääsisi yli häpeästä, jos paperi tippuisi hihansuusta vahingossa lattialle. Ellen saisi pian hermojani kuriin, minun pitäisi muistaa uittaa itseni dödössä seuraavana päivänä. 

Onneksi en sentään haise vielä pahalle.